Mitä jos en hae?

Kirjoitin joskus aiemmin, miltä tuntuisi jos en pääsisi opiskelemaan. Viime päivinä olen lähinnä miettinyt, miltä tuntuisi jos en hakisi. Mieleen pyrkii yksi sana: helpottavalta.

On tapahtunut paljon. On tullut uutta. On löytynyt ilo.

Työn ilo.
Ammatin ilo.
Kiitollisuus.

Tie vain jatkuu, jatkumistaan.

Kevään merkkejä

Korkeakoulujen kevään yhteishaku alkaa viikon päästä. Mies soitti pari viikkoa sitten kesken työpäivänsä huolehtien, että olenhan huomannut yhteishaun alkamisen, radiossa puhuttiin. Mutta se oli se ensimmäinen haku, tämä on se toinen, ja luin tämän uudistuksista Opetus- ja kulttuuriministeriön sivulta:

"Korkeakoulut voivat varata osan opiskelupaikoista ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa hakeville. Keväällä 2016 järjestettävistä valinnoista alkaen korkeakoulujen on varattava paikkoja ensikertalaisille yhteishaun hakukohteissa."

Ja sen perään:

"Korkeakouluissa opiskelevien ja korkeakoulututkinnon jo suorittaneiden mahdollisuudet hakeutua ja tulla valituksi uuteen koulutukseen turvataan."

En tiedä yhtään miten nuo vaikuttavat toisiinsa. Miten voidaan yhtä aikaa sekä rajata että turvata mahdollisuuksia? Se on politiikkaa se. Olen joka tapauksessa "hakukelpoinen".

Lukeminen on sujunut mukavasti. Saimme pienellä kodin muutoksella sekä uutta tilaa että aikaa: teimme lapsille uuden huonejärjestyksen ja siirsimme pienimmän nukkumaan keskimmäisen kanssa samaan huoneeseen, pois meidän makuuhuoneesta. Omista iltalukemisista olikin jo aikaa!

Lukujärjestyksen päivittäinen lukumäärä on pieni, mutta päivänkin väliin jättäminen kerryttää sivumäärää. Tällä hetkellä luen anatomiaa ja fysiologiaa. Puhuvan ihmisen vuoro alkaa taas tämän kuun lopusta. Sen kivemman kirjan. Luin siitä eilen pari lukua muuten vaan. Mutta olin-olin-olin lukenut anatomia-fysiologiat sitä ennen! Junassa ja työpöydän kulmalla. Sydämen toiminnan ja hengityslihakset, illalla luustolihakset. Tänään ohjelmassa on veren ominaisuudet.